1.9.2015

Pitkä valotusaika







Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika on kirja, jota jostain kumman syystä odotin todella innolla. Kummallista siinä oli, että minulla ei oikeastaan ollut mitään konkreettista taustatietoa kirjasta, sen tarinasta tai edes kirjailijasta itsestään. Ihan vain tunne, että tässä on kirja josta tulen todella pitämään.



Olin joskus toukokuussa Tammen tapahtumassa, jossa muutamin sanoin kerrottiin tästä tulevasta kirjasta. En edes muista mitä kirjasta sanottiin, mutta muistan ajatelleeni niiden sanojen ja vangitsevan kansikuvan välityksellä, että tässä on jotain mikä muistuttaa minua Yhdysvaltojen sodanjälkeisestä kirjallisuudesta. Itärannikosta. Jotain "John Cheevermäistä". Jopa kannen silta voisi aivan hyvin olla vaikka jostain päin New Hampshireä.

En tiedä mistä ajatus lähti, jonkinlainen mielen oikku, mutta se tosiaan säilyi koko lukukokemuksen ajan. En siis ainakaan ollut väärässä ja odotukseni todella palkittiin. Kirja oli sävyltään hento, mutta samalla voimakas. Tarina oli ihmisen elämän kokoinen ja hieman Stonerin tavoin siinä vangittiin yhden miehen toiveet ja todellisuus hieman traagiseenkin tarinaan.

Kirjan kantava teema on valokuvaus. Jokainen kirjan luku alkaa kuvitteellisen valokuvan kuvauksella ja kuva näytetäänkin tarinan keinoin. Tuntuu kuin kirja olisi Vanhatalon yritys näyttää toteen, että tuhat sanaa kertoo enemmän kuin yksi kuva.

Päähenkilö, Aarni, saa nuorena poikana Oulussa käsiinsä vanhan kameran. Tämä muuttaa pojan elämän, joka ei tuntunut oikein olevan menossa mihinkään. Ei dramaattisesti, mutta saa asiat näyttämään erilaiselta. Linssin läpi Aarni löytää kauneutta maailmasta aivan uudella tavalla, mutta toisaalta jää itse sinne linssin toiselle puolelle. Maailma liikkuu ympärillä, mutta Aarni kytkeytyy siihen tosissaan lähinnä dokumentoimalla sitä, pysäyttämällä aikaa ja hallitsemalla sitä.





"Oli vaikea päättää mikä oli ratkaisevaa, mikä tärkeää, kaikki tuntui yhtä tiheältä ja merkitykselliseltä Aarnin silmille. Otettuaan käyttöön viimeisen filmirullan hänen oli kuitenkin pakko hidastaa tahtia ja pudottautua tapahtumien rytmistä, antaa asioiden mennä ohi. Täytyi säästää edes muutama ruutu siltä varalta että tapahtuisi jotakin suurta. Koskaan ei tiennyt, jos sattuisikin äkkiä olemaan keskellä historiaa."





Tämän elämään tulee mukaan vaimo ja perhe ja tapahtumien rytmi muuttuu, kaikki ei ole täysin Aarnin hallinnassa kuten valokuvatessa. Tarina liikkuu edestakaisin ajassa, mutta koko ajan säilyy tunnelma jatkuvuudesta. Henkilöt ja näiden suhteet vaikuttavat ajoittain hämmästyttävän todellisilta ja tapahtumiin on helppo samaistua. Aarnin hahmo on tarpeeksi moniuloitteinen herättämään tunteita suuntaan jos toiseenkin. Milloinkaan ei tarina jää haaleaksi vaan siinä on kuin käsinkosketeltava tekstuuri.

Tarina kuvista vaatii todella pitkää valotusaikaa. Kokonaisen kirjan mittaista. Valokuva ei paljasta kaikkea kerralla. Näemme vain hetken elämästä ja joudumme päättelemään itse paljon sen taustoista. Samalla tavalla Vanhatalo asettelee eteemme sarjan otoksia. Niistä rakentuu tarina, josta joudumme itse päättelemään paljon. Vanhatalo ei kerro liikaa. Se olisi vain pilannut tarinan. Vain sen verran, että pienten vihjeiden kautta voimme nähdä koko kuvan. Ja se ei ole hassumpi.

Tähän kirjaan kannattaa tutustua.



Pitkä valotusaika, Pauliina Vanhatalo, 2015, Tammi

3 kommenttia:

  1. Kaunis arvostelu ja taitaa teoskin olla varsin kaunis! Mielenkiintoni heräsi :)

    VastaaPoista
  2. Pidin myös tästä teokeseta valtavasti ja toivon, että se löytäisi paikkansa Finlandia-ehdokkaiden joukosta. Tämä on erittäin tasapainoinen ja kerronnan voimaan luottava, myös hieman lokakuulta valoa lainaava. Ei mitään kikkailuja tai muita hörhellyksiä.

    VastaaPoista
  3. Niin oikeaan osut, kun kuvaat henkilökuvaa monipuoliseksi. Ja eikö ole hienoa, että ns. Kiltin miehen elämän kuvaus on kaukana haaleasta. Hienoa kerrontaa! Kas, minullekin tulintunnelmasta Stoner mieleen :)

    VastaaPoista