18.12.2014

Jos luet vain yhden nuorten aikuisten kirjan...




James Freyn ja Nils Johnson-Sheltonin Loppupeli (alk. Endgame) (2014, WSOY, arvostelukappale) oli periaatteessa ihan yllättäväkin kirja. Kyseistä kirjaa lähdin kuitenkin hyvin varovaisesti lukemaan. Edellisen "nuorten aikuisten" kirjan kanssa ei kuitenkaan niin hyvin käynyt ja näytti siltä, että nytkin oltiin menossa kauas mukavuusalueeltani.

Kirjaa on ehditty jo moittimaan sen samankaltaisuuksista Nälkäpeliin, mutta tämän voisin laittaa osaksi sen piikkiin, että ehkä nuoret lukijat eivät ole vielä niin perehtyneitä muuhun dystooppiseen kirjallisuuteen, jossa mätkitään surutta kilpailijoita pois pelistä. Nälkäpelin ja Loppupelin alkuasetelma, jossa joukko nuoria lähtee taistelemaan toisiaan vastaan elämästä ja kuolemasta, ei ole loppujen lopuksi kovin uusi idea. Pointti onkin, että mitä uutta tähän alkuasetelmaan onnistutaan tuomaan.

Tarina olikin suhteellisen originaali ja se yllättävyys tuli kirjan koukuttavuudesta. Loppujen lopuksi kirja kulki jyrkästi tarinan ehdoilla eikä siinä juurikaan herkuteltu kielikuvilla tai kirjallisilla oivalluksilla. Tekstin tyyli on pikemminkin olemassa vain tarinaa kujettavana voimana, mutta ei se menoa haitannut.

Tarinan juoni lyhyesti kertoo joukosta nuoria pelaajia, jotka on koulutettu vakoilijoiksi ja tappajiksi. Nämä pelaavat ulkoavaruuden rodun kehittelemää peliä ja seuraamme jokaista pelaajaa vuorotellen kirjan aikana ympäri maailmaa. Loppupeli on tulevan trilogian ensimmäinen kirja ja näiden ympärille kehitellään myös jonkinlaista mobiilipeliä sekä elokuvaa.

 

Kirja on jaettu hyvin lyhyisiin kappaleisiin ja se kulkee eteenpäin kuin elokuvan käsikirjoitus kohtauksesta kohtaukseen. Joka luvun alussa ilmoitetaan ketkä roolihenkilöt kohtauksessa esiintyvät ja kuljetaan tarinaa taas pari sivua eteenpäin. Tämä tekee kirjasta sellaisen, että sitä on hankala laskea käsistään. "Yksi pieni kappale enään", on helppoa sanoa itselleen ja lopulta huomaa jääneensä tunneiksi kiinni kirjaan.

James Frey on jo tunnettu nimi kulttuuripiireissä. Tämän työmetodit saattavat olla joskus jopa arveluttavia, kuten tässä 2010 julkaistussa New York Magazinen artikkelista voi esimerkiksi päätellä. Loppupelin kanssa metodit tuntuvat kuitenkin toimivan.

Loppupeli on itsessään kirjaimellisesti peli. Se on joukko vihjeitä, jotka voivat johdattaa yhden lukijoista puolen miljoonan dollarin kulta-aarteelle. Mobiilipelin ja elokuvan myötä tässä on siis mahdollisuuksia melkoiselle markkinoinnille. Olen itse pieni markkinointifriikki, joten lähes yhtä paljon kuin seuraavaa kirjaa, odotan myös mitä juuri markkinoinnin saralla on tulossa. Esimerkiksi trailerin valmistaminen kirjalle on mielestäni erinomainen idea. Häpeilemätön tuotteistaminen saa minulta siis pelkkää plussaa.

Kun suljin kirjan, niin päällimmäinen tunne oli se, että haluan äkkiä seuraavan osan käsiini. Kaikki tyylilliset vajavaisuudet ja ajoittainen kliseisyys eivät tehneet tarinasta huonoa. Päinvastoin. Jos Frey olisi alkanut kesken tämän tarinan kuvailemaan jotain hiton auringonlaskuja, niin olisin heittänyt kirjan nurkkaan jo alkuvaiheilla. Tarina on nyt ykkönen ja joskus kirja ei muuta vaadikaan. Toivottavasti seuraava osa tulee siis pian!


1 kommentti:

  1. Olin jo hylännyt tämän kirjan ´en lue´ listalleni, mutta tämän luettuani voisin ehkä sittenkin lukea kirjan.

    VastaaPoista